Rakasta täydellisesti
Saarna Huopalahden kirkonmäellä 6.9.2020
Matt. 5: 43-48
Jeesus sanoi:
”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”
Saarna
Ennen oli kunnollista. Eikö näin voi todeta siinä vaiheessa, kun nuori aikuisuus kääntyy keski-iäksi ja mittariin tulee neljäkymmentä?
Monesti olen pappiurani aikana kuullut sanottavan, että ennen oli kirkossa kunnollisempaa, saarnatkin jämäkämpiä ja kunnolla luettiin Raamattua. Puhuttiin selvästi synnistä ja kehotettiin parannukseen, mutta nykyään vain lässytetään lähimmäisenrakkaudesta, ettei kenellekään tule paha mieli.
Päivän raamatuntekstit puhuvat mainitusta lähimmäisenrakkaudesta. Ei kai vain Jeesuskin mene tähän nykyajan kelkkaan ja tarjoile kristinuskon soft-versiota opetuslapsilleen? Ei kai vain?
Ajatustapaa, jota tässä sarkastisesti kuvailen, on syytä lähestyä ihan asiallisestikin. Minä ainakin ymmärrän sen kritiikin, jonka mukaan kirkossa ei ole tarpeeksi väkeviä saarnoja ja koetaan, että mielistellään kaikkia. Mutta välttämättä syy ei ole siinä lähimmäisenrakkaudessa, vaan jossain muussa.
Lähimmäisenrakkauden korostaminen kuulostaa pehmeältä ja mukavalta, mutta nyt Jeesus sanoo, että olkaa siinä täydellisiä. Ei silleen, että koittakaa olla kilttejä ja tehkää hyvää, vaan olkaa täydellisiä. Ja hän kuvailee konkreettisesti, että täydellisyys vaatii vihamiehen rakastamista ja vainoajan puolesta rukoilemista.
Minulle on silloin tällöin somessa käynyt niin, että joku ääriajattelija ja ammattihäirikkö alkaa vainota jostain mielipiteestäni. Hän projisoi patologista vihaansa minun niskaani ja se on todella epämiellyttävää. Kertaakaan en ole muistanut rukoilla tuollaisen ihmisen puolesta enkä varsinkaan rakastaa häntä.
En siis ole pystynyt siihen, mihin Jeesus kehottaa.
Perinteisesti kristinuskossa on ymmärretty niin, että Jumala vaikuttaa ihmiseen kahdella tavalla: toinen on laki eli vaatimus, toinen on evankeliumi eli armo. Mitä nämä sitten ovat? Mikä on se lain vaatimus ja mikä on se evankeliumi?
Jumalan tahto eli lain vaatimus kiteytyy vanhassa testamentissa kertomukseen Mooseksesta Siinain vuorella. Tämä kohtaaminen on edelleen juutalaisen uskonnon tärkeimpiä, ellei tärkein tapahtuma: Jumala eli Jahve valitsee omaisuuskansansa, tekee sen kanssa liiton ja vastauksena tähän armoon kansa sitoutuu noudattamaan Jumalan tahtoa. Me tunnemme tahdonilmaisun nimellä kymmenen käskyä. Juutalaisuuden lisäksi ne ovat siis tärkeitä myös kristinuskossa. Ne kertovat ytimekkäästi sen, kuinka ihmisen tulee elää suhteessa Jumalaan ja suhteessa toiseen ihmiseen.
Uudessa testamentissa kiteytys jatkuu: Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo, että koko laki ja profeetat eli vanhan testamentin tärkeimmät opetukset nojaavat kahden käskyn varassa: ihmisen tulee rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Rakkauden kaksoiskäsky.
Jos siis kristinuskon sanomaa lähestytään tämän lain ja evankeliumin jaon kautta, lähimmäisenrakkaus on se lain vaatimus. Se vaatii ihmistä toimimaan kuin Jumala: täydellisesti, virheettömästi, loputtomasti toista rakastaen ja tälle parasta ajatellen.
Kukaan ei pysty siihen. Kukaan ei voi täyttää lain vaatimusta.
Lähimmäisenrakkaus ei siis ole mikään kristinuskon soft-versio. Se on lain vaatimuksen eli eettisen vaatimuksen maksimi, jonka toteuttamiseen ihminen jo luomisessa kutsutaan, mutta joka on mahdoton.
Mutta silti meitä kutsutaan. Meillä on järki ja omatunto, joiden avulla meidän tulee pyrkiä elämässämme tekemään sellaisia eettisiä ratkaisuja, että ne ajaisivat läheisen ihmisen, sen vaikean ihmisen ja kaikkien ympärillä olevien ihmisten etua ja oikeuksia.
Raamatussa on lisäksi valtavasti erilaisia aika-, tilanne- ja kulttuurisidonnaisia ohjeita laidasta laitaan, ja niidenkin tarkoitus on ollut omassa yhteydessään ajaa samaa, lähimmäisenrakkauden ja yhteisen hyvän asiaa. Me emme kuitenkaan voi tukeutua yksinomaan niihin, koska ensinnäkin ne ovat keskenään usein ristiriitaisia ja toiseksi tilanteet, ihmiset ja käsitykset hyvästä ja pahasta muuttuvat elävässä elämässä. Tässä eettisessä kilvoituksessamme meidän on aina pyrittävä palaamaan tähän yleisen tason periaatteeseen, joka kestää aikojen halki ja jossa on ilmoitettu koko lain vaatimus: kuinka kohtelen tässä ja tässä tilanteessa lähimmäistäni niin, että rakastaisin häntä täydellisesti?
Ajattelen, että hyvä esimerkki tästä on koronan tuoma poikkeustila: joudumme yhtäkkiä uudessa tilanteessa miettimään, kuinka suojelen lähimmäistä itseltäni ja kuinka hän voisi suojella minua. Ei sitä Raamatussa kerrota, kyllä meidän pitää itse hoksata maskit ja muut.
Toinen, isompi asia, jonka haluan nostaa esimerkiksi, on käsitys sukupuolesta ja parisuhteesta ja niiden takana käsitys ihmisestä. Käsityksemme näistä asioista on muuttunut halki aikojen, uudenlainen tieto on korvannut vanhaa. Tuskin kukaan enää ajattelee niin kuin muutama vuosikymmen sitten, että homoseksuaalisuus on rikos tai sairaus. Ennen ei siis ollut pelkästään kunnollista. Tuollainen ajattelu tuntuu nyt lähinnä irvokkaalta.
Itse olen kulkenut näiden asioiden pohtimisessa pitkän tien enkä ole aina ajatellut niin kuin nyt ajattelen. Mutta tänään haluan todeta, että lähimmäisenrakkauden mukaista on lopettaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kaikenlainen diskriminointi, varsinkin kirkossa. Edelleen sellaista esiintyy valitettavan paljon, sitä on meidän asenteissamme ja meidän rakenteissamme. Erityisesti seurakunnan tulee olla turvallinen tila myös muille kuin minun kaltaiselleni valtavirran edustajalle. Tiedän, että tähän isoon teemaan liittyy erilaisia ajattelutapoja ja tiedän, että kukaan ei pahuuttaan ajattele eriävällä tavalla. Siksi on tärkeä säilyttää toisia kunnioittava keskusteluyhteys ja eri tavalla ajattelevien kanssa pohtia, mitä lähimmäisenrakkauden toteuttaminen tässä maailmassa ja tässä kysymyksessä tarkoittaa.
Se etiikasta ja kehotuksesta täydelliseen rakastamiseen. On tärkeää muistaa, että meille annettu hyvä sanoma ei tyhjene kehotukseen olla täydellisiä. Silloin se olisi varsinainen epätoivon viesti ja me jäisimme puristuksiin vaatimusten alle.
Hän itse, joka on täydellinen ja meidät täydellisesti tuntee, armahtaa meitä omalla rakkaudellaan, kun meistä ei ole rakkauden vaativaa lakia täyttämään. Me teemme syntiä, kun emme rakasta, mutta hän rakastaa meitä ja hänessä me olemme täydellisiä. Siksi kristinuskossa on aina kyse ensisijaisesti siitä rakkaudesta, jolla meitä rakastetaan ja vasta sen jälkeen siitä rakkaudesta, jota me yritämme heijastaa muihin.
Ennen oli niin kunnollista, että ennen yhtään vaatimusta Jumala ensin rakasti meitä. Kristus kuoli puolestamme. Sen jälkeen meidän kunnollisuutemme on ollut vähän niin ja näin, mutta Jumalan rakkaus on ja pysyy. Jeesuksen sanoja mukaillen se on kuin aurinko, jonka taivaallinen Isä antaa nousta niin hyville kuin pahoille (ja jopa meille tänään, vastoin kaikkia ennustuksia).
Nelikymppisen kokemuksella uskallan nyt kehottaa: eläkää ihmisiksi, rakastakaa toisianne, eläkää Jumalan rakkauden alla.
Osipow
Helsingin Taidehalli, Paul Osipowin näyttely. Minä itseni kanssa.
”Osipow keskittyy maalaamiseen orgaanisena tapahtumana. Aihe itse ei häntä usein kiinnosta, vaan sen antama motiivi maalaamiseen.”
Kai maalaaminen voi jollekin olla olemisen primääri muoto. Kiinnostavaa on silloin se oleva, maalaus itse, ei ne välineet ja symbolit, jotka kanavoivat tai motivoivat olevaa esiin.
Kolahti tuo Osipowin Kimmoke-maalaus. Ensin bongasin yläreunasta railon, joka avautui Etelä-Eurooppaan: sininen taivas, keskiaikaisen kaupungin figuurit kukkulalla. Liekö Lucignano? Samalla tajusin, että sitä ympäröi syvänvihreä Uganda, Entebbe, Victorianjärvi.
Alaosa oli Yumbe: afrikkalaiset naiset taipumassa moneen, keltaista on ja vaatimatonta. Päälle roiskittu afrikkalaista punaista hiekkaa. Kengissäni on sitä vieläkin.
Oikeastihan Osipow ei tarkoittanut mitään tällaista. Hän vain maalasi ja oli sitä kautta olemassa. On muuten edelleenkin. Minä taas olin minuna ja katselin omaa elämääni hänen maalauksessaan ja olemisessaan. Sointuivat kauniisti yhteen ja se kai siinä kolahti.
Vielä mietin kaverin maalaamista an sich-tapahtumana. Olemisestahan minäkin kristittynä ja ihmisenä olen kiinnostunut, enemmän kuin raamatunlauseista, Israelin kansasta tai uskontunnustuksista.
Olemiskokemus orgaanisena tapahtumana minussa?
Elämän hauras, loputon, moniulotteinen mysteeri, jota peilaamaan etsin sanoja, pyhiä sanoja, kauniita kiteytyksiä, Osipowin maalauksia, Edu Kettunen lauluja, hengästyttävää juoksua ja Seurasaaren valoa. Lopulta aina ajattelen sielun kipinää ja elämän paloa. Jumalaista valoa.
Sirkka Lautamies ja sapiensin erityiset taipumukset
Menestyskirjassaan ”Sapiens – Ihmisen lyhyt historia” tutkija Yuval Noah Harari tuo esiin homo sapiens -lajin erityislaatua korostamalla tarinoita ja myyttejä. Sapiens eroaa muista eläinlajeista siinä, että se kykenee luomaan yhteisiä tarinoita, myyttejä, uskomuksia ja sitouttamaan kanssaeläjänsä niihin. Tällä tavalla se pystyy organisoimaan ja kontrolloimaan suuria ihmismassoja, kansoja ja heimoja, vaikka lajityypillisesti ihmisyhteisön koon ei pitäisi juuri ylittää 150 yksilöä.
Esimerkkeinä yhteisten uskomusten voimasta Harari käyttää kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, Peugeotin yritystarinaa ja eri uskontoja. Kaikkia kannattelee se, että niihin uskotaan ja niillä rakennetaan kollektiivista identiteettiä. Evoluutio ja biologia eivät tällaisia asioita, kuten ihmisoikeuksia, Hararin mukaan tunne. Noh, tähän minulla olisi jokunen reunahuomautus, muttei mennä niihin. Perusajatus on kiehtova!
Tämä Harari-assosiaatio tuli mieleen, kun kuuntelin sieluuni käyvää J. Karjalaisen uutta laulua ”Terve, Sirkka Lautamies”. Laulun historiasta taiteilija kertoo Hesarin haastattelussa: hän oli löytänyt vanhasta talosta koulutyönä tehdyn kasviston vuodelta 1925, tekijänä Sirkka Lautamies, Pyterlahti. Laulussa taiteilija juttelee Sirkalle, tuntemattomalle menneisyyden koulutytölle.
Ja onhan se kaunista, kuinka hän juttelee! Vain homo sapiens tekee jotain tuollaista: katsoo sadan vuoden taakse menneeseen, kuvittelee sen maailman, kostean kedon, Sirkan kulkemassa ohi Pyterlahden louhoksen, josta graniittia kuskattiin Pietariin. Ihminen rakentaa mielensä, haaveidensa ja kaihonsa siltoja tämän välittömän kokemushetken ja tarpeiden tyydyttämisen taakse, aikaan ennen ja jälkeen meitä. Kurkottelee ikuisiin.
Hararin näkökulma tähän kaikkeen vaikuttaa tymäkän inhorealistiselta ja pessimistiseltä, mutta minä ajattelen valoisasti: nykyhetken ja kulloisenkin fyysisen olotilan ulkopuolelle kurottaminen, suuriin tarinoihin ja uskomuksiin kiinnittyminen – olivat ne sitten vaikka ihmisoikeudet tai luomisusko – vasta tekevät homo sapiensin elämästä merkityksellistä ja erityistä.
Augustinus pohdiskeli Tunnustuksissaan aikakäsitystä tavalla, joka selvästi tukee J. Karjalaisen sanoittamispyrkimyksiä:
Oikeastaan ei siis voida sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme asiaa ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus.
Augustinuksesta, Hararista ja ennen kaikkea J. Karjalaisesta komppia hakien tämä kirjoitus on ihmisyyden ja siihen kuuluvan haaveilun, ehkä mystiikankin ylistys. Pyterlahden Sirkka Lautamiestä emme periaatteessa tunne, mutta lauluntekijä tuo sieluumme leijumaan tuon ”menneen nykyisyyden” tavalla, joka tuo roskia silmään. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat osaksi suurta, kosmista ikuisuutta, jota ihminen saa etuoikeuden varovasti hivellä.
Tai niin kuin laulaja sanoo: ”Jotain suurta pysyvää, mitä jälkehemme jää, graniittia Pietariin”
Viisauden koodit
Tuossa it-ammattilaisen kanssa keskustelin lounaalla koodaamisesta ja teologin ajatus lähti laukalle. Saattoi johtua myös siitä, että olin nauttinut alle tukevan annoksen erästä Ihmeellinen matkakirja -nimistä kirjauutuutta.
Näinä aikoina hänellä, joka ymmärrtää koodia ja osaa sitä tuottaa, on oleva pääsy digitalisoituneen maailmamme viisauden lähteelle. Hän rötköttää riippumatossa subtrooppisessa ilmastossa, takoo koodia ja peittää tilipäivän leveää hymyään hienon läppärinsä taakse. Hänellä on tiedon avaimet, muilla on käyttöä avaimille. Hänet revitään koulun penkiltä töihin, koska maailma nyt vain tarvitsee Koodia.
Keskiajalla tiedon avaimet olivat luostareissa, sääntökunnilla, papistolla ja filosofeilla (jotka usein olivat yksiä ja samoja tyyppejä). Heillä oli pääsy viisauden lähteille: Pyhiin Kirjoituksiin ja Aristoteleen kuolemattomiin teoksiin. Silloinkin maailma tarvitsi koodeja ja niiden tulkitsijoita. Silloinkin pääsy oli vain harvoilla ja valituilla.
Jäin miettimään viisauden koodeja, yksilön tärkeyttä ja tiedon ja vallan suhdetta. Jos keskiajan oppineet olisivat menneet lakkoon ja sulkeneet kaiken viisauden ikuisesti luostarin muurien sisälle, olisivat seuraukset läntisen maailman kehittymiselle olleet arvaamattoman suuret. Jos kaikki maailman koodarit menisivät nyt lakkoon, olisi maailma kriisissä. Edes kybersotaa ei voisi käydä, vaan pitäisi tapella fyysis-manuaalisesti.
Määrittyykö yksilön tärkeys sen mukaan, mikä tiedollinen ja henkinen tarve yhteisöllä milloinkin on ja kuinka potentiaalinen yksilö on sitä täyttämään? Onko tieto siis valtaa? Tieto tosin muuttuu, samoin yhteisön tarpeet, niin muodoin myös yksilön positio yhteisöjen valtastruktuureissa. Mutta oikeat koodit ovat silti valtaa.
Toisaalta rinnakkain elää nytkin monia koodeja, pyhyyksiä ja valta-asetelmia. Osin ne kilpailevat keskenään, osin täydentävät toisiaan. Pidän itse edelleen Raamattua ja Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa viisauden lähteinä, mikä tietysti saattaa olla yhteydessä pappeuteeni. Toisaalta pidän myös koodareita viisaina ja olen heistä riippuvainen. Sitten on kaikkea muutakin neroutta, nousten ties mistä lähteistä. Piirtäjätyttöni ammentaa jo nyt jostain syvästä ja kirkkaasta, jonka itse olen aina ohittanut, noin esimerkkinä mainitakseni.
Jälkimodernina ihmisenä toivoisin kanssaihmisiltäni relativistista ja avointa suhtautumistapaa erilaisiin viisauden muotoihin. Kapeuspäissään ihminen rynnistää sopulin lailla yhdelle lähteelle ja kadottaa horisontistaan yhdeksän muuta. Teknis-rationaalisen maailmanselitysihanteen rinnalla usein unohdetaan Homeroksen runot, Jeesuksen opetukset tai antiikin filosofien perusteelliset pohdinnat. Renessanssinero Da Vincistäkin tulee ensimmäisenä mieleen vain koodia(!) käsittelevä trilleri.
Kapeakatseisuus on tylsää ja fundamentalistista. Emme sitä paitsi tiedä, minkä viisauden lähteellä seuraavaksi kauhotaan.
Tabu
Niin muuten, mullahan on paniikkihäiriö. Ok, mulla on haavainen paksusuolentulehdus. Just, no mä oon funtsannut tuota Jumalaa viime aikoina.
Ai? Sori. Puhutaan vaan työasioista.
Tabu tulee tongan kielestä ja tarkoittaa kiellettyä. Jotain, joka on niin pyhää eli erotettua muusta todellisuudesta, ettei sitä saa mainita tai tehdä, sillä muuten todellisuus järkkyy. Läntisestä maailmankuvastani käsin saattaisin yhdistää tähän alkuperäiseen merkitykseen taikauskon käsitteen.
On jännää, että aikana, jolloin mikään ei ole enää samalla tavalla pyhää tai kiellettyä – ainakaan hokeman mukaan – meillä on edelleen paljon tabuja. Ehkä on niin, että tabulla ei enää viitatakaan pyhään vaan noloon. Uskottavuuden menettämiseen.
Erityisjännää on havaita tabuja sosiaalisessa mediassa. Imagoaan ja siinä samalla identiteettiään rakentava ihminen kasvaa ääneenlausumattomiin some-pelisääntöihin; korosta näitä, vaikene näistä asioista. Ole persoonallinen, mutta älä ole a) puoluepoliittinen, b) uskonnollinen, c) sairas tai d) tyhmän kuuloinen, vaikket tajuaisikaan jotain juttua.
Hauskoja ovat tilanteet, kun joku rikkoo tabun. Jos hän tekee sen taidokkaasti, juttua jaetaan somessa ja hän saa hetken kantaa tabunmurtajan sankariviittaa harteillaan. Hyvä esimerkki on jääkiekkoilija Teemu Ramstedt, joka ansiokkaasti kertoi haavaisesta paksusuolentulehduksestaan ja lisäsi sillä paitsi yleistä tietoutta kyseisestä sairaudesta, myös omaa uskottavuuttaan. Arvostan! Samoin isäblogistit lapsellisetmiehet.blogspot.fi-sivulla ovat ansiokkaasti kuranneet isä-kilpiään rikkomalla tiettyjä tabuja – ja kasvattaneet katu-uskottavuuttaan.
Pohdintani tulokseksi muotoutuu muutama kysymys:
- onko uskottavuudesta tullut meille pyhää ja sen menettämisestä kiellettyä eli tabu?
- Voisitko heittää nyt yhden tabusi mäkeen ja pinnistellä vähemmän uskottavuutesi eteen?
- Mikä se sinun tabusi on ja miksi pidät siitä kiinni?
Niin, ja mulla siis oikeasti on se paniikkihäiriö 🙄
Ps. Alla kuva itsestäni urheilemassa, koska haluan korostaa sitä puolta itsestäni. Toisaalta kirkko taustalla on aiheena kiusallinen.
Pidä isiä kädestä
Ymmärrän tavallaan niitä vanhempia, jotka viettävät perhelomansa hotellin, uima-altaan ja auringon kolmiyhteydessä. ”Aion laitostua vielä muutaman vuoden all-inclusive-reissuilla, sen jälkeen me siirrytään kaupunki- ja kulttuurilomiin”, totesi eräskin tuttu isä.
Ehkä kyseessä on joku lomamasokismin muoto, eurojen pihistely tai laitostumisen pelko, mutta en osaa ajatella kuusihenkistä perhettäni lomailemassa hotellin uima-altaalla, en oikein hotellissakaan. Sen sijaan minulla on jo vankka kokemus jalat kipeiksi kävelevistä lapsista, Airbnb:stä, suurkaupunkien katuruuista, kirkoista, camping-alueista, citypuistoista ja lähimmän vessan tai jätskikiskan etsimisestä.
Oltiin tuossa juuri isä-poika-reissulla Berliinissä. Kolme isää ja kuusi 4-12-vuotiasta poikaa. Energinen kokoonpano, kokeile jos epäilet! Minä pääsin helpoimmalla, kun oli huollettavana ”vain” tuo nelivuotias energiapakkaus. Jollakin mittarilla kyseessä varmaan oli jonkinlainen stressiloma, jossa kehitetään omaa kärsivällisyyttä, reaktiokykyä ja ahdistuksenhallintaa, kun viedään maalaispojat vipeltämään suurkaupunkiin.
Minusta se on kuitenkin hienoa. Toki tavoitteet reissulle pitää miettiä ihan eri tavalla kuin aikuisten reissussa samaan kohteeseen, se on selvää. Meidän tavoitteet tällä reissulla oli nähdä huippujalkapalloa, pelata puistofutista ja käydä korkeassa tv-tornissa. Tavoitteet toteutuivat upeasti. Lisäksi nähtiin valtava määrä muita nähtävyyksiä, ihmeteltiin berliiniläistä vappua, puhuttiin eri tilanteissa Saksan historiasta, toisen maailmansodan pommituksista ja holokaustista, maisteltiin saksalaisia katuruokia, ihmeteltiin mellakkapoliiseja, ja yritettiin oppia nukkumaan ison kadun iltaäänissä. Toisin sanoen opetettiin ja opeteltiin ison maailman juttuja, koska globalisaatio.
Mitä jäi käteen? Vaikea sanoa, mitä kaikkea. Ainakin lapset (ja aikuiset?) hahmottavat maailmaa taas eri tavalla. Vähän laajemmin. Muistavat että ihmisiä on kaiken näköisiä ja tapaisia. Muistavat että meitä on paljon ja siksi toiset pitää ottaa huomioon. Kadulla, ratikassa, hississä, jonossa ja elämässä.
Itselleni tämä oli hieno kokemus isä-poika-suhteen kannalta. Pikkumies nautti tilanteesta ja puhua pulputti neljä päivää putkeen. Kysyi, ihmetteli, pohti, kommentoi, vitsaili. Kaikkea. Huh huh. Mutta onhan se hienoa.
Lisäksi minulle jäi reissusta käteen lämmin tunne. En ole pitänyt poikaani kädestä pitkiin aikoihin niin paljon kuin nyt miljoonakaupungin kaduilla. Onneksi tämä reissu tuli tässä vaiheessa. Kohta kädestä pitäminen on hänelle jo noloa, mutta nyt se vielä oli tarpeellista, meille molemmille. Siinäkin oli jo mukavasti syytä lähteä lapsen kanssa kaupunkilomalle.
Kristinusko ei oo mun juttuo
Itse asiassa ei ole koskaan ollutkaan eikä tule olemaan.
Meillä on tapana suhtautua uskoon niin kuin lenkkeilyyn; sen hyödyille haetaan perusteita ja kun niitä saadaan, parhaassa tapauksessa sitten lenkkeillään ja sanotaan, että lenkkeily on mun juttu. Uskolle haetaan hyöty- tai rationaliteettiperusteita. Jos ei mieluisia löydy, todetaan että usko ei ole mun juttu.
Armenian apostolisen kirkon johtaja totesi taannoin, että ortodoksisuus on armenialaisten ihonväri. Ihonväri on meissä, näkyy meissä, personoi meitä jne, mutta kukaan ei koskaan sano, että tää valkoinen iho on niinku mun juttu.
Voisiko siis uskoon ja/tai Jumalaan suhtautua jotenkin muuten kuin hyöty-, rationaalisuus- tai individualistisin perustein? Esimerkiksi tavoittamattomana Pyhänä, infiniittinä Toisena tai mystisenä Osallisuutena, jossa minä saan luopua määrittelemisestä ja loogis-rationaalisilla käsitteillä kaiken haltuun ottamisesta? Eikö se olisi vapauttavaa, kun voisi vapautua äärettömän ahtamisesta äärelliseen pikku päähäni?
Kristinusko ei ole mun juttu. Se on enemmän.
Pintaa syvemmältä 