Viisauden koodit

Posted on

Tuossa it-ammattilaisen kanssa keskustelin lounaalla koodaamisesta ja teologin ajatus lähti laukalle. Saattoi johtua myös siitä, että olin nauttinut alle tukevan annoksen erästä Ihmeellinen matkakirja -nimistä kirjauutuutta.

Näinä aikoina hänellä, joka ymmärrtää koodia ja osaa sitä tuottaa, on oleva pääsy digitalisoituneen maailmamme viisauden lähteelle. Hän rötköttää riippumatossa subtrooppisessa ilmastossa, takoo koodia ja peittää tilipäivän leveää hymyään hienon läppärinsä taakse. Hänellä on tiedon avaimet, muilla on käyttöä avaimille. Hänet revitään koulun penkiltä töihin, koska maailma nyt vain tarvitsee Koodia.

Keskiajalla tiedon avaimet olivat luostareissa, sääntökunnilla, papistolla ja filosofeilla (jotka usein olivat yksiä ja samoja tyyppejä). Heillä oli pääsy viisauden lähteille: Pyhiin Kirjoituksiin ja Aristoteleen kuolemattomiin teoksiin. Silloinkin maailma tarvitsi koodeja ja niiden tulkitsijoita. Silloinkin pääsy oli vain harvoilla ja valituilla.

Jäin miettimään viisauden koodeja, yksilön tärkeyttä ja tiedon ja vallan suhdetta. Jos keskiajan oppineet olisivat menneet lakkoon ja sulkeneet kaiken viisauden ikuisesti luostarin muurien sisälle, olisivat seuraukset läntisen maailman kehittymiselle olleet arvaamattoman suuret. Jos kaikki maailman koodarit menisivät nyt lakkoon, olisi maailma kriisissä. Edes kybersotaa ei voisi käydä, vaan pitäisi tapella fyysis-manuaalisesti.

Määrittyykö yksilön tärkeys sen mukaan, mikä tiedollinen ja henkinen tarve yhteisöllä milloinkin on ja kuinka potentiaalinen yksilö on sitä täyttämään? Onko tieto siis valtaa? Tieto tosin muuttuu, samoin yhteisön tarpeet, niin muodoin myös yksilön positio yhteisöjen valtastruktuureissa. Mutta oikeat koodit ovat silti valtaa.

Toisaalta rinnakkain elää nytkin monia koodeja, pyhyyksiä ja valta-asetelmia. Osin ne kilpailevat keskenään, osin täydentävät toisiaan. Pidän itse edelleen Raamattua ja Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa viisauden lähteinä, mikä tietysti saattaa olla yhteydessä pappeuteeni. Toisaalta pidän myös koodareita viisaina ja olen heistä riippuvainen. Sitten on kaikkea muutakin neroutta, nousten ties mistä lähteistä. Piirtäjätyttöni ammentaa jo nyt jostain syvästä ja kirkkaasta, jonka itse olen aina ohittanut, noin esimerkkinä mainitakseni.

Jälkimodernina ihmisenä toivoisin kanssaihmisiltäni relativistista ja avointa suhtautumistapaa erilaisiin viisauden muotoihin. Kapeuspäissään ihminen rynnistää sopulin lailla yhdelle lähteelle ja kadottaa horisontistaan yhdeksän muuta. Teknis-rationaalisen maailmanselitysihanteen rinnalla usein unohdetaan Homeroksen runot, Jeesuksen opetukset tai antiikin filosofien perusteelliset pohdinnat. Renessanssinero Da Vincistäkin tulee ensimmäisenä mieleen vain koodia(!) käsittelevä trilleri.

Kapeakatseisuus on tylsää ja fundamentalistista. Emme sitä paitsi tiedä, minkä viisauden lähteellä seuraavaksi kauhotaan.

Mainokset

Tabu

Posted on Updated on

Niin muuten, mullahan on paniikkihäiriö. Ok, mulla on haavainen paksusuolentulehdus. Just, no mä oon funtsannut tuota Jumalaa viime aikoina.

Ai? Sori. Puhutaan vaan työasioista.

Tabu tulee tongan kielestä ja tarkoittaa kiellettyä. Jotain, joka on niin pyhää eli erotettua muusta todellisuudesta, ettei sitä saa mainita tai tehdä, sillä muuten todellisuus järkkyy. Läntisestä maailmankuvastani käsin saattaisin yhdistää tähän alkuperäiseen merkitykseen taikauskon käsitteen.

On jännää, että aikana, jolloin mikään ei ole enää samalla tavalla pyhää tai kiellettyä – ainakaan hokeman mukaan – meillä on edelleen paljon tabuja. Ehkä on niin, että tabulla ei enää viitatakaan pyhään vaan noloon. Uskottavuuden menettämiseen.

Erityisjännää on havaita tabuja sosiaalisessa mediassa. Imagoaan ja siinä samalla identiteettiään rakentava ihminen kasvaa ääneenlausumattomiin some-pelisääntöihin; korosta näitä, vaikene näistä asioista. Ole persoonallinen, mutta älä ole a) puoluepoliittinen, b) uskonnollinen, c) sairas tai d) tyhmän kuuloinen, vaikket tajuaisikaan jotain juttua.

Hauskoja ovat tilanteet, kun joku rikkoo tabun. Jos hän tekee sen taidokkaasti, juttua jaetaan somessa ja hän saa hetken kantaa tabunmurtajan sankariviittaa harteillaan. Hyvä esimerkki on jääkiekkoilija Teemu Ramstedt, joka ansiokkaasti kertoi haavaisesta paksusuolentulehduksestaan ja lisäsi sillä paitsi yleistä tietoutta kyseisestä sairaudesta, myös omaa uskottavuuttaan. Arvostan! Samoin isäblogistit lapsellisetmiehet.blogspot.fi-sivulla ovat ansiokkaasti kuranneet isä-kilpiään rikkomalla tiettyjä tabuja – ja kasvattaneet katu-uskottavuuttaan.

Pohdintani tulokseksi muotoutuu muutama kysymys:

  • onko uskottavuudesta tullut meille pyhää ja sen menettämisestä kiellettyä eli tabu?
  • Voisitko heittää nyt yhden tabusi mäkeen ja pinnistellä vähemmän uskottavuutesi eteen?
  • Mikä se sinun tabusi on ja miksi pidät siitä kiinni?

Niin, ja mulla siis oikeasti on se paniikkihäiriö 🙄

Ps. Alla kuva itsestäni urheilemassa, koska haluan korostaa sitä puolta itsestäni. Toisaalta kirkko taustalla on aiheena kiusallinen.

Pidä isiä kädestä

Posted on Updated on

Ymmärrän tavallaan niitä vanhempia, jotka viettävät perhelomansa hotellin, uima-altaan ja auringon kolmiyhteydessä. ”Aion laitostua vielä muutaman vuoden all-inclusive-reissuilla, sen jälkeen me siirrytään kaupunki- ja kulttuurilomiin”, totesi eräskin tuttu isä. 
Ehkä kyseessä on joku lomamasokismin muoto, eurojen pihistely tai laitostumisen pelko, mutta en osaa ajatella kuusihenkistä perhettäni lomailemassa hotellin uima-altaalla, en oikein hotellissakaan. Sen sijaan minulla on jo vankka kokemus jalat kipeiksi kävelevistä lapsista, Airbnb:stä, suurkaupunkien katuruuista, kirkoista, camping-alueista, citypuistoista ja lähimmän vessan tai jätskikiskan etsimisestä. 

Oltiin tuossa juuri isä-poika-reissulla Berliinissä. Kolme isää ja kuusi 4-12-vuotiasta poikaa. Energinen kokoonpano, kokeile jos epäilet! Minä pääsin helpoimmalla, kun oli huollettavana ”vain” tuo nelivuotias energiapakkaus. Jollakin mittarilla kyseessä varmaan oli jonkinlainen stressiloma, jossa kehitetään omaa kärsivällisyyttä, reaktiokykyä ja ahdistuksenhallintaa, kun viedään maalaispojat vipeltämään suurkaupunkiin. 

Minusta se on kuitenkin hienoa. Toki tavoitteet reissulle pitää miettiä ihan eri tavalla kuin aikuisten reissussa samaan kohteeseen, se on selvää. Meidän tavoitteet tällä reissulla oli nähdä huippujalkapalloa, pelata puistofutista ja käydä korkeassa tv-tornissa. Tavoitteet toteutuivat upeasti. Lisäksi nähtiin valtava määrä muita nähtävyyksiä, ihmeteltiin berliiniläistä vappua, puhuttiin eri tilanteissa Saksan historiasta, toisen maailmansodan pommituksista ja holokaustista, maisteltiin saksalaisia katuruokia, ihmeteltiin mellakkapoliiseja, ja yritettiin oppia nukkumaan ison kadun iltaäänissä. Toisin sanoen opetettiin ja opeteltiin ison maailman juttuja, koska globalisaatio. 

Mitä jäi käteen? Vaikea sanoa, mitä kaikkea. Ainakin lapset (ja aikuiset?) hahmottavat maailmaa taas eri tavalla. Vähän laajemmin. Muistavat että ihmisiä on kaiken näköisiä ja tapaisia. Muistavat että meitä on paljon ja siksi toiset pitää ottaa huomioon. Kadulla, ratikassa, hississä, jonossa ja elämässä. 

Itselleni tämä oli hieno kokemus isä-poika-suhteen kannalta. Pikkumies nautti tilanteesta ja puhua pulputti neljä päivää putkeen. Kysyi, ihmetteli, pohti, kommentoi, vitsaili. Kaikkea. Huh huh. Mutta onhan se hienoa. 

Lisäksi minulle jäi reissusta käteen lämmin tunne. En ole pitänyt poikaani kädestä pitkiin aikoihin niin paljon kuin nyt miljoonakaupungin kaduilla. Onneksi tämä reissu tuli tässä vaiheessa. Kohta kädestä pitäminen on hänelle jo noloa, mutta nyt se vielä oli tarpeellista, meille molemmille. Siinäkin oli jo mukavasti syytä lähteä lapsen kanssa kaupunkilomalle. 

Kristinusko ei oo mun juttu

Posted on Updated on

Itse asiassa ei ole koskaan ollutkaan eikä tule olemaan.

Meillä on tapana suhtautua uskoon niin kuin lenkkeilyyn; sen hyödyille haetaan perusteita ja kun niitä saadaan, parhaassa tapauksessa sitten lenkkeillään ja sanotaan, että lenkkeily on mun juttu. Uskolle haetaan hyöty- tai rationaliteettiperusteita. Jos ei mieluisia löydy, todetaan että usko ei ole mun juttu.

Armenian apostolisen kirkon johtaja totesi taannoin, että ortodoksisuus on armenialaisten ihonväri. Ihonväri on meissä, näkyy meissä, personoi meitä jne, mutta kukaan ei koskaan sano, että tää valkoinen iho on niinku mun juttu.

Voisiko siis uskoon ja/tai Jumalaan suhtautua jotenkin muuten kuin hyöty-, rationaalisuus- tai individualistisin perustein? Esimerkiksi tavoittamattomana Pyhänä, infiniittinä Toisena tai mystisenä Osallisuutena, jossa minä saan luopua määrittelemisestä ja loogis-rationaalisilla käsitteillä kaiken haltuun ottamisesta? Eikö se olisi vapauttavaa, kun voisi vapautua äärettömän ahtamisesta äärelliseen pikku päähäni?

Kristinusko ei ole mun juttu. Se on enemmän.