Sirkka Lautamies ja sapiensin erityiset taipumukset

Posted on Updated on

Menestyskirjassaan ”Sapiens – Ihmisen lyhyt historia” tutkija Yuval Noah Harari tuo esiin homo sapiens -lajin erityislaatua korostamalla tarinoita ja myyttejä. Sapiens eroaa muista eläinlajeista siinä, että se kykenee luomaan yhteisiä tarinoita, myyttejä, uskomuksia ja sitouttamaan kanssaeläjänsä niihin. Tällä tavalla se pystyy organisoimaan ja kontrolloimaan suuria ihmismassoja, kansoja ja heimoja, vaikka lajityypillisesti ihmisyhteisön koon ei pitäisi juuri ylittää 150 yksilöä.

Esimerkkeinä yhteisten uskomusten voimasta Harari käyttää kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, Peugeotin yritystarinaa ja eri uskontoja. Kaikkia kannattelee se, että niihin uskotaan ja niillä rakennetaan kollektiivista identiteettiä. Evoluutio ja biologia eivät tällaisia asioita, kuten ihmisoikeuksia, Hararin mukaan tunne. Noh, tähän minulla olisi jokunen reunahuomautus, muttei mennä niihin. Perusajatus on kiehtova!

Tämä Harari-assosiaatio tuli mieleen, kun kuuntelin sieluuni käyvää J. Karjalaisen uutta laulua ”Terve, Sirkka Lautamies”. Laulun historiasta taiteilija kertoo Hesarin haastattelussa: hän oli löytänyt vanhasta talosta koulutyönä tehdyn kasviston vuodelta 1925, tekijänä Sirkka Lautamies, Pyterlahti. Laulussa taiteilija juttelee Sirkalle, tuntemattomalle menneisyyden koulutytölle.

Ja onhan se kaunista, kuinka hän juttelee! Vain homo sapiens tekee jotain tuollaista: katsoo sadan vuoden taakse menneeseen, kuvittelee sen maailman, kostean kedon, Sirkan kulkemassa ohi Pyterlahden louhoksen, josta graniittia kuskattiin Pietariin. Ihminen rakentaa mielensä, haaveidensa ja kaihonsa siltoja tämän välittömän kokemushetken ja tarpeiden tyydyttämisen taakse, aikaan ennen ja jälkeen meitä. Kurkottelee ikuisiin.

Hararin näkökulma tähän kaikkeen vaikuttaa tymäkän inhorealistiselta ja pessimistiseltä, mutta minä ajattelen valoisasti: nykyhetken ja kulloisenkin fyysisen olotilan ulkopuolelle kurottaminen, suuriin tarinoihin ja uskomuksiin kiinnittyminen – olivat ne sitten vaikka ihmisoikeudet tai luomisusko – vasta tekevät homo sapiensin elämästä merkityksellistä ja erityistä.

Augustinus pohdiskeli Tunnustuksissaan aikakäsitystä tavalla, joka selvästi tukee J. Karjalaisen sanoittamispyrkimyksiä:

Oikeastaan ei siis voida sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme asiaa ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus.

Augustinuksesta, Hararista ja ennen kaikkea J. Karjalaisesta komppia hakien tämä kirjoitus on ihmisyyden ja siihen kuuluvan haaveilun, ehkä mystiikankin ylistys. Pyterlahden Sirkka Lautamiestä emme periaatteessa tunne, mutta lauluntekijä tuo sieluumme leijumaan tuon ”menneen nykyisyyden” tavalla, joka tuo roskia silmään. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat osaksi suurta, kosmista ikuisuutta, jota ihminen saa etuoikeuden varovasti hivellä.

Tai niin kuin laulaja sanoo: ”Jotain suurta pysyvää, mitä jälkehemme jää, graniittia Pietariin”

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s