Ihmiset
Sirkka Lautamies ja sapiensin erityiset taipumukset
Menestyskirjassaan ”Sapiens – Ihmisen lyhyt historia” tutkija Yuval Noah Harari tuo esiin homo sapiens -lajin erityislaatua korostamalla tarinoita ja myyttejä. Sapiens eroaa muista eläinlajeista siinä, että se kykenee luomaan yhteisiä tarinoita, myyttejä, uskomuksia ja sitouttamaan kanssaeläjänsä niihin. Tällä tavalla se pystyy organisoimaan ja kontrolloimaan suuria ihmismassoja, kansoja ja heimoja, vaikka lajityypillisesti ihmisyhteisön koon ei pitäisi juuri ylittää 150 yksilöä.
Esimerkkeinä yhteisten uskomusten voimasta Harari käyttää kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, Peugeotin yritystarinaa ja eri uskontoja. Kaikkia kannattelee se, että niihin uskotaan ja niillä rakennetaan kollektiivista identiteettiä. Evoluutio ja biologia eivät tällaisia asioita, kuten ihmisoikeuksia, Hararin mukaan tunne. Noh, tähän minulla olisi jokunen reunahuomautus, muttei mennä niihin. Perusajatus on kiehtova!
Tämä Harari-assosiaatio tuli mieleen, kun kuuntelin sieluuni käyvää J. Karjalaisen uutta laulua ”Terve, Sirkka Lautamies”. Laulun historiasta taiteilija kertoo Hesarin haastattelussa: hän oli löytänyt vanhasta talosta koulutyönä tehdyn kasviston vuodelta 1925, tekijänä Sirkka Lautamies, Pyterlahti. Laulussa taiteilija juttelee Sirkalle, tuntemattomalle menneisyyden koulutytölle.
Ja onhan se kaunista, kuinka hän juttelee! Vain homo sapiens tekee jotain tuollaista: katsoo sadan vuoden taakse menneeseen, kuvittelee sen maailman, kostean kedon, Sirkan kulkemassa ohi Pyterlahden louhoksen, josta graniittia kuskattiin Pietariin. Ihminen rakentaa mielensä, haaveidensa ja kaihonsa siltoja tämän välittömän kokemushetken ja tarpeiden tyydyttämisen taakse, aikaan ennen ja jälkeen meitä. Kurkottelee ikuisiin.
Hararin näkökulma tähän kaikkeen vaikuttaa tymäkän inhorealistiselta ja pessimistiseltä, mutta minä ajattelen valoisasti: nykyhetken ja kulloisenkin fyysisen olotilan ulkopuolelle kurottaminen, suuriin tarinoihin ja uskomuksiin kiinnittyminen – olivat ne sitten vaikka ihmisoikeudet tai luomisusko – vasta tekevät homo sapiensin elämästä merkityksellistä ja erityistä.
Augustinus pohdiskeli Tunnustuksissaan aikakäsitystä tavalla, joka selvästi tukee J. Karjalaisen sanoittamispyrkimyksiä:
Oikeastaan ei siis voida sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme asiaa ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus.
Augustinuksesta, Hararista ja ennen kaikkea J. Karjalaisesta komppia hakien tämä kirjoitus on ihmisyyden ja siihen kuuluvan haaveilun, ehkä mystiikankin ylistys. Pyterlahden Sirkka Lautamiestä emme periaatteessa tunne, mutta lauluntekijä tuo sieluumme leijumaan tuon ”menneen nykyisyyden” tavalla, joka tuo roskia silmään. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat osaksi suurta, kosmista ikuisuutta, jota ihminen saa etuoikeuden varovasti hivellä.
Tai niin kuin laulaja sanoo: ”Jotain suurta pysyvää, mitä jälkehemme jää, graniittia Pietariin”
Tabu
Niin muuten, mullahan on paniikkihäiriö. Ok, mulla on haavainen paksusuolentulehdus. Just, no mä oon funtsannut tuota Jumalaa viime aikoina.
Ai? Sori. Puhutaan vaan työasioista.
Tabu tulee tongan kielestä ja tarkoittaa kiellettyä. Jotain, joka on niin pyhää eli erotettua muusta todellisuudesta, ettei sitä saa mainita tai tehdä, sillä muuten todellisuus järkkyy. Läntisestä maailmankuvastani käsin saattaisin yhdistää tähän alkuperäiseen merkitykseen taikauskon käsitteen.
On jännää, että aikana, jolloin mikään ei ole enää samalla tavalla pyhää tai kiellettyä – ainakaan hokeman mukaan – meillä on edelleen paljon tabuja. Ehkä on niin, että tabulla ei enää viitatakaan pyhään vaan noloon. Uskottavuuden menettämiseen.
Erityisjännää on havaita tabuja sosiaalisessa mediassa. Imagoaan ja siinä samalla identiteettiään rakentava ihminen kasvaa ääneenlausumattomiin some-pelisääntöihin; korosta näitä, vaikene näistä asioista. Ole persoonallinen, mutta älä ole a) puoluepoliittinen, b) uskonnollinen, c) sairas tai d) tyhmän kuuloinen, vaikket tajuaisikaan jotain juttua.
Hauskoja ovat tilanteet, kun joku rikkoo tabun. Jos hän tekee sen taidokkaasti, juttua jaetaan somessa ja hän saa hetken kantaa tabunmurtajan sankariviittaa harteillaan. Hyvä esimerkki on jääkiekkoilija Teemu Ramstedt, joka ansiokkaasti kertoi haavaisesta paksusuolentulehduksestaan ja lisäsi sillä paitsi yleistä tietoutta kyseisestä sairaudesta, myös omaa uskottavuuttaan. Arvostan! Samoin isäblogistit lapsellisetmiehet.blogspot.fi-sivulla ovat ansiokkaasti kuranneet isä-kilpiään rikkomalla tiettyjä tabuja – ja kasvattaneet katu-uskottavuuttaan.
Pohdintani tulokseksi muotoutuu muutama kysymys:
- onko uskottavuudesta tullut meille pyhää ja sen menettämisestä kiellettyä eli tabu?
- Voisitko heittää nyt yhden tabusi mäkeen ja pinnistellä vähemmän uskottavuutesi eteen?
- Mikä se sinun tabusi on ja miksi pidät siitä kiinni?
Niin, ja mulla siis oikeasti on se paniikkihäiriö 🙄
Ps. Alla kuva itsestäni urheilemassa, koska haluan korostaa sitä puolta itsestäni. Toisaalta kirkko taustalla on aiheena kiusallinen.
Pidä isiä kädestä
Ymmärrän tavallaan niitä vanhempia, jotka viettävät perhelomansa hotellin, uima-altaan ja auringon kolmiyhteydessä. ”Aion laitostua vielä muutaman vuoden all-inclusive-reissuilla, sen jälkeen me siirrytään kaupunki- ja kulttuurilomiin”, totesi eräskin tuttu isä.
Ehkä kyseessä on joku lomamasokismin muoto, eurojen pihistely tai laitostumisen pelko, mutta en osaa ajatella kuusihenkistä perhettäni lomailemassa hotellin uima-altaalla, en oikein hotellissakaan. Sen sijaan minulla on jo vankka kokemus jalat kipeiksi kävelevistä lapsista, Airbnb:stä, suurkaupunkien katuruuista, kirkoista, camping-alueista, citypuistoista ja lähimmän vessan tai jätskikiskan etsimisestä.
Oltiin tuossa juuri isä-poika-reissulla Berliinissä. Kolme isää ja kuusi 4-12-vuotiasta poikaa. Energinen kokoonpano, kokeile jos epäilet! Minä pääsin helpoimmalla, kun oli huollettavana ”vain” tuo nelivuotias energiapakkaus. Jollakin mittarilla kyseessä varmaan oli jonkinlainen stressiloma, jossa kehitetään omaa kärsivällisyyttä, reaktiokykyä ja ahdistuksenhallintaa, kun viedään maalaispojat vipeltämään suurkaupunkiin.
Minusta se on kuitenkin hienoa. Toki tavoitteet reissulle pitää miettiä ihan eri tavalla kuin aikuisten reissussa samaan kohteeseen, se on selvää. Meidän tavoitteet tällä reissulla oli nähdä huippujalkapalloa, pelata puistofutista ja käydä korkeassa tv-tornissa. Tavoitteet toteutuivat upeasti. Lisäksi nähtiin valtava määrä muita nähtävyyksiä, ihmeteltiin berliiniläistä vappua, puhuttiin eri tilanteissa Saksan historiasta, toisen maailmansodan pommituksista ja holokaustista, maisteltiin saksalaisia katuruokia, ihmeteltiin mellakkapoliiseja, ja yritettiin oppia nukkumaan ison kadun iltaäänissä. Toisin sanoen opetettiin ja opeteltiin ison maailman juttuja, koska globalisaatio.
Mitä jäi käteen? Vaikea sanoa, mitä kaikkea. Ainakin lapset (ja aikuiset?) hahmottavat maailmaa taas eri tavalla. Vähän laajemmin. Muistavat että ihmisiä on kaiken näköisiä ja tapaisia. Muistavat että meitä on paljon ja siksi toiset pitää ottaa huomioon. Kadulla, ratikassa, hississä, jonossa ja elämässä.
Itselleni tämä oli hieno kokemus isä-poika-suhteen kannalta. Pikkumies nautti tilanteesta ja puhua pulputti neljä päivää putkeen. Kysyi, ihmetteli, pohti, kommentoi, vitsaili. Kaikkea. Huh huh. Mutta onhan se hienoa.
Lisäksi minulle jäi reissusta käteen lämmin tunne. En ole pitänyt poikaani kädestä pitkiin aikoihin niin paljon kuin nyt miljoonakaupungin kaduilla. Onneksi tämä reissu tuli tässä vaiheessa. Kohta kädestä pitäminen on hänelle jo noloa, mutta nyt se vielä oli tarpeellista, meille molemmille. Siinäkin oli jo mukavasti syytä lähteä lapsen kanssa kaupunkilomalle.
Pintaa syvemmältä 