Henksut
Tabu
Niin muuten, mullahan on paniikkihäiriö. Ok, mulla on haavainen paksusuolentulehdus. Just, no mä oon funtsannut tuota Jumalaa viime aikoina.
Ai? Sori. Puhutaan vaan työasioista.
Tabu tulee tongan kielestä ja tarkoittaa kiellettyä. Jotain, joka on niin pyhää eli erotettua muusta todellisuudesta, ettei sitä saa mainita tai tehdä, sillä muuten todellisuus järkkyy. Läntisestä maailmankuvastani käsin saattaisin yhdistää tähän alkuperäiseen merkitykseen taikauskon käsitteen.
On jännää, että aikana, jolloin mikään ei ole enää samalla tavalla pyhää tai kiellettyä – ainakaan hokeman mukaan – meillä on edelleen paljon tabuja. Ehkä on niin, että tabulla ei enää viitatakaan pyhään vaan noloon. Uskottavuuden menettämiseen.
Erityisjännää on havaita tabuja sosiaalisessa mediassa. Imagoaan ja siinä samalla identiteettiään rakentava ihminen kasvaa ääneenlausumattomiin some-pelisääntöihin; korosta näitä, vaikene näistä asioista. Ole persoonallinen, mutta älä ole a) puoluepoliittinen, b) uskonnollinen, c) sairas tai d) tyhmän kuuloinen, vaikket tajuaisikaan jotain juttua.
Hauskoja ovat tilanteet, kun joku rikkoo tabun. Jos hän tekee sen taidokkaasti, juttua jaetaan somessa ja hän saa hetken kantaa tabunmurtajan sankariviittaa harteillaan. Hyvä esimerkki on jääkiekkoilija Teemu Ramstedt, joka ansiokkaasti kertoi haavaisesta paksusuolentulehduksestaan ja lisäsi sillä paitsi yleistä tietoutta kyseisestä sairaudesta, myös omaa uskottavuuttaan. Arvostan! Samoin isäblogistit lapsellisetmiehet.blogspot.fi-sivulla ovat ansiokkaasti kuranneet isä-kilpiään rikkomalla tiettyjä tabuja – ja kasvattaneet katu-uskottavuuttaan.
Pohdintani tulokseksi muotoutuu muutama kysymys:
- onko uskottavuudesta tullut meille pyhää ja sen menettämisestä kiellettyä eli tabu?
- Voisitko heittää nyt yhden tabusi mäkeen ja pinnistellä vähemmän uskottavuutesi eteen?
- Mikä se sinun tabusi on ja miksi pidät siitä kiinni?
Niin, ja mulla siis oikeasti on se paniikkihäiriö 🙄
Ps. Alla kuva itsestäni urheilemassa, koska haluan korostaa sitä puolta itsestäni. Toisaalta kirkko taustalla on aiheena kiusallinen.
Kristinusko ei oo mun juttuo
Itse asiassa ei ole koskaan ollutkaan eikä tule olemaan.
Meillä on tapana suhtautua uskoon niin kuin lenkkeilyyn; sen hyödyille haetaan perusteita ja kun niitä saadaan, parhaassa tapauksessa sitten lenkkeillään ja sanotaan, että lenkkeily on mun juttu. Uskolle haetaan hyöty- tai rationaliteettiperusteita. Jos ei mieluisia löydy, todetaan että usko ei ole mun juttu.
Armenian apostolisen kirkon johtaja totesi taannoin, että ortodoksisuus on armenialaisten ihonväri. Ihonväri on meissä, näkyy meissä, personoi meitä jne, mutta kukaan ei koskaan sano, että tää valkoinen iho on niinku mun juttu.
Voisiko siis uskoon ja/tai Jumalaan suhtautua jotenkin muuten kuin hyöty-, rationaalisuus- tai individualistisin perustein? Esimerkiksi tavoittamattomana Pyhänä, infiniittinä Toisena tai mystisenä Osallisuutena, jossa minä saan luopua määrittelemisestä ja loogis-rationaalisilla käsitteillä kaiken haltuun ottamisesta? Eikö se olisi vapauttavaa, kun voisi vapautua äärettömän ahtamisesta äärelliseen pikku päähäni?
Kristinusko ei ole mun juttu. Se on enemmän.
Pintaa syvemmältä 