Osipow

Helsingin Taidehalli, Paul Osipowin näyttely. Minä itseni kanssa.

”Osipow keskittyy maalaamiseen orgaanisena tapahtumana. Aihe itse ei häntä usein kiinnosta, vaan sen antama motiivi maalaamiseen.”

Kai maalaaminen voi jollekin olla olemisen primääri muoto. Kiinnostavaa on silloin se oleva, maalaus itse, ei ne välineet ja symbolit, jotka kanavoivat tai motivoivat olevaa esiin.

Kolahti tuo Osipowin Kimmoke-maalaus. Ensin bongasin yläreunasta railon, joka avautui Etelä-Eurooppaan: sininen taivas, keskiaikaisen kaupungin figuurit kukkulalla. Liekö Lucignano? Samalla tajusin, että sitä ympäröi syvänvihreä Uganda, Entebbe, Victorianjärvi.

Alaosa oli Yumbe: afrikkalaiset naiset taipumassa moneen, keltaista on ja vaatimatonta. Päälle roiskittu afrikkalaista punaista hiekkaa. Kengissäni on sitä vieläkin.

Oikeastihan Osipow ei tarkoittanut mitään tällaista. Hän vain maalasi ja oli sitä kautta olemassa. On muuten edelleenkin. Minä taas olin minuna ja katselin omaa elämääni hänen maalauksessaan ja olemisessaan. Sointuivat kauniisti yhteen ja se kai siinä kolahti.

Vielä mietin kaverin maalaamista an sich-tapahtumana. Olemisestahan minäkin kristittynä ja ihmisenä olen kiinnostunut, enemmän kuin raamatunlauseista, Israelin kansasta tai uskontunnustuksista.

Olemiskokemus orgaanisena tapahtumana minussa?

Elämän hauras, loputon, moniulotteinen mysteeri, jota peilaamaan etsin sanoja, pyhiä sanoja, kauniita kiteytyksiä, Osipowin maalauksia, Edu Kettunen lauluja, hengästyttävää juoksua ja Seurasaaren valoa. Lopulta aina ajattelen sielun kipinää ja elämän paloa. Jumalaista valoa.

Advertisement