Kristinusko ei oo mun juttuo

Posted on 24 helmikuun, 2016 Updated on 8 syyskuun, 2019

Itse asiassa ei ole koskaan ollutkaan eikä tule olemaan.

Meillä on tapana suhtautua uskoon niin kuin lenkkeilyyn; sen hyödyille haetaan perusteita ja kun niitä saadaan, parhaassa tapauksessa sitten lenkkeillään ja sanotaan, että lenkkeily on mun juttu. Uskolle haetaan hyöty- tai rationaliteettiperusteita. Jos ei mieluisia löydy, todetaan että usko ei ole mun juttu.

Armenian apostolisen kirkon johtaja totesi taannoin, että ortodoksisuus on armenialaisten ihonväri. Ihonväri on meissä, näkyy meissä, personoi meitä jne, mutta kukaan ei koskaan sano, että tää valkoinen iho on niinku mun juttu.

Voisiko siis uskoon ja/tai Jumalaan suhtautua jotenkin muuten kuin hyöty-, rationaalisuus- tai individualistisin perustein? Esimerkiksi tavoittamattomana Pyhänä, infiniittinä Toisena tai mystisenä Osallisuutena, jossa minä saan luopua määrittelemisestä ja loogis-rationaalisilla käsitteillä kaiken haltuun ottamisesta? Eikö se olisi vapauttavaa, kun voisi vapautua äärettömän ahtamisesta äärelliseen pikku päähäni?

Kristinusko ei ole mun juttu. Se on enemmän.